Minäkin olin Matin kanssa

sunnuntai, 1. huhtikuu 2007

32. Varjomorsian löytää valon

Rakas lukija,

terveisiä palmupuun katveesta. Puu kasvaa erään intialaisen sivukadun nettikahvilan terassilla. Käyn täällä aamiaisella ja usein välipalajogurtillakin, vaikka tohtori V. Auvaku Ume sanoikin, että pitäisi jo alkaa vähitellen kiinnittää huomiota ruokavalioon.

Olen kuulkaa jo ihan ruskea tästä auringosta, ja elokuvakin kuvattiin jo. Ei vaan, kerron nyt aikajärjestyksessä ihan kaiken, mitä viimekertaisen jälkeen tapahtui!

Istuin siis Intiassa eräällä hienolla terassilla yhdessä mahdollisesti Intian maineikkaimman elokuvastudion, Happy Singh Filmwa Bollywood Enterprisen, herrojen kanssa. Yhtiön omien nettisivujen mukaan sen arvostettu johtaja, herra Rahanah Ne kykenee toteuttamaan minkä tahansa elokuvan upeilla lavasteilla kansainväliseksi kassamagneetiksi. Yhtiön apulaistuottaja ja ohjaaja, herra Hikka Masala, vakuutti minulle mustat viikset valkeiden hampaiden yllä keikkuen, että nettisivuilla jokainen sana on totta.

Auringon jo heittäessä kultaisen laskevan kajonsa Bengalinlahden maininkeihin Herra Ne piirsi minulle väkevin sanoin upean visionsa elokuvasta, joka kertoisi minun ja Matti Vanhasen lyhyestä, mutta sitä merkittävämmästä suhteesta. "Kaikki 12 sekuntia elämästänne", Ne sanoi, "me purskautamme taiteilijan maalituubista kuin norsu vetensä, elämän valkokankaalle". Tuo kaikki kuulosti kovin vaikuttavalta. Jäin tosin miettimään, että norsu niin kuin kummastako päästä ne vetensä, minkä johtaja Ne selvensi: "Kuorimme sydäntenne tuskan kerrokset kuin paviaani banaanin."

Jäin oitis johtaja Neen kaunopuheisuuden vangiksi. "Näin", sanoi herra Ne, "kuvaamme teidän, armollinen rouva, sekä tuon kolkon byrokratian kukkapylvään rakkaustarinan."

Varjomorsian - The Love Story

Paikka: vuorilla (yhtiöllä oli tarjota lavasteiksi alppimaisema tai ruskeana hiljaa virtaava Ganges, ja päädyimme sitten alppimaisemaan), jossa vuohipaimen Mati kävelee kameraa kohti vuohilauman perässä. Hän on lyhyenläntä, tummaviiksinen mies, jolla on valkeat hampaat (emme löytäneet tähän hätään muita pääosanesittäjiä ja herra Masalan oli suostuttava) ja hän on matkalla kansainväliseen karjankasvattajien vuohienjalostuskongressiin. Juuri ohittaessaan alppiruusupensasta Mati kompastuu ja tuiskahtaa päin naiseläjää, joka on keskittyvinään nuuhkimaan ruusun vienoa tuoksua.

"Anteeksi, voi olla, että vuorten häikäisevä valo on minut sokaissut ja ohut vuoristoilma on tehnyt hengestäni heikon, mutta juuri tällä sekunnilla rakastuin teihin silmittömästi", huudahtaa Mati.

"Oi", sanoo tyttö, "kyllä se vaan käy. Jos olet nimittäin rikas ja menestyvä, kielitaitoinen ja mieluimmin poliitikko, koska luin juuri, että eurooppalainen parlamentaarikko tienaa pelkästään lentokorvauksina tollaset tonni viissataa kuussa puhtaana käteen. Voitais muuttaa Eurooppaan ja ruveta länsimaisiksi menestyjiksi."

Mati painoi päänsä alas ja näki risat sandaalinsa. Miten voittaa tyttö omakseen, hänhän oli vain vuohipaimen?

Mati katsoo onnettomana kauas alppilavasteen oikealle puolelle ja laulaa laulun: "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa".

Alppilavasteen takaa tulee värikäsasuinen tanssiryhmä ja esittää intialaisen kansantanssin.

"No", tyttö sanoi, "onko sitä fyffeä? Katsos, mä olen yksinhuoltaja Delhistä ja olen seissyt jo aika pitkään näillä elämäni bussipysäkeillä. Tahtoo iltapäivälehtiin ja naimisiin."

"Tule", Mati sanoo ja tarttuu tyttöä kädestä. "Vien sinut kotiseudulleni ja kyläjuhliin."
"Mitkäs juhlat ne ovat", kysyy tyttö, joka suree, että bilepuku jäi Delhin kämpille.
"Ne ovat oikeastaan karjankasvattajien kesäjuhlat, jossa minä pidän vuohijaoston puheen jalostustuotannon kehittämisestä juustonmaun parantamiseksi", vastaa Mati.
"Yäk", huudahtaa tyttö, "en voi sietää juustoa! Sitä ei saa etenkään olla pizzassa, saati miehen suussa, jos miestä aikoo suudella."

He menevät kyläjuhliin. Seuraa kylänväen tanssiesityksiä nuotiotulen kajossa. Varjoissa vilahtaa punaiseen froteeaamutakkiin pukeutunut, ennennäkemättömän suloinen vaalea nainen. Hän on nainen Vantaan Korsosta, ja hän näkee heti, että alppiruusua nuuhkinut yksinhuoltaja on vain onneton onkija, joka ei tule saaliikseen onnea saamaan, mutta on vaarassa kalastaa viattoman miehen.

Paikka: vuohipaimenen mökki vuorilla.
"Ei taas, Mati, aja pois nuo typerät elukkasi", huutaa tyttö pää haudattuna tyynyn alle ja tukka takussa. "Mä en ikinä anna anteeksi, et toi dorka vuohi söi mun just julkaisuvalmiista elämäkerrasta sisäsivut. Vitsi ainaski kaks viikkoo kirjotin ja vaan kannet jäi."

"Vuohille nyt vaan kelpaa ihan mikä tahansa", Mati mutisee itselleen. Hän hätistää ulos mökkiin tunkeutuneen vuohilauman ja nappaa yhden vuohen suusta muistionsa jalostustoiminnan kehittämisestä. Hän sytyttää tulen tulisijaan ja kuorii valkosipulin.

"Jösses noita sun aamiaisruokiasi", huutaa tyttö. "Tämä pitää miehen terveenä", vastaa Mati nyt jo hieman epäillen sitä, perustuiko suhde sittenkään riittävästi samoille arvoille.

"Näytä, että olet terve mies", heittää tyttö viettelevästi olkivuoteelta, mutta Mati vilkaisee auringon suuntaa. "Nyt on niin, että byrokraattisesti katsottuna minulla olisi toimeen aikaa noin 12 sekuntia ja sehän olisi suunnilleen sama aika kuin jos tuo vaatekaappi kellahtaisi tuosta kumoon. Niin että sopiiko, että lähettelen rakkaudentunnustukseni sinulle vaikka viesteinä?"

"Tä", kysyy tyttö. "Seuraa vain kylän vuohipolkua alas laaksoon ja lue jokaisen puun kylkeä, kaiverran viestit puunrunkoihin, josta ne ovat kätevästi kaikkien nähtävillä", opastaa Mati ja lähtee. Hän pistää päänsä takaisin ovenraosta:

"Ai niin, mikä olikaan nimesi?"
"Siri Ihan. Siri Ihan Rahanah Ne. Olen sukua sille kuuluisalle elokuvaohjaajalle."

(Kiistelimme kauan tuosta repliikistä, mutta elokuvayhtiön johtaja herra Ne halusi ujuttaa mukaan firmansa markkinointilauseen.)

Paikka: Ganges-joen ranta. Punaiseen aamutakkiin pukeutunut korsolaisnainen katselee kauas ulapalle (Ganges-lavaste saa käydä merimaisemasta) ja laulaa: "Taivas on sininen ja valkoinen". Siri on tullut myös rannalle pukeutuneena kukkakuvioisiin hepeneisiin ja helmiin. "Tuoll on mun kultani", hän laulaa itsevarmasti ja viittoilee vuorten suuntaan.

"Mä olen rotunainen", laulaa korsolaisnainen, ja astelee niin ylväästi pois rannalta kuin aamutakissa pystyy.

Siri katselee ihaillen kuvaansa ruskeasta joenpinnasta, sikäli kuin vedenpinta tasaantuu taustalla jokeen hyppivien pikkulasten ja spitaalisten roiskimisesta sekä vilkkaasta veneliikenteestä, ja harjoittelee artikulaatiota kuvittelemalleen yleisölle: "Oh, rakkaat kansalaiset, näin Euroopan johtajan puolisona olen liikutettu nöyrästä suosiostanne..." Lause jää kesken, kun hän huomaa joen rannan pajussa kaiverruksen.

"Ei oo, ei tuu, ei tipu lämpöö enkä sano juu. Terveisin Mati", Siri tavaa puunrungosta ja hiuksiaan repien purskahtaa raivostuneeseen itkuun.

Intialainen kansantanssiryhmä tanssii taustalla Janne Tulkin laulun "(Ero)Kirje".

Paikka: Delhin kansainvälinen lentokenttä, terminaali 11. Mati kävelee pääsiäisenkeltainen puku yllään ja salkku kainalossa kohti passintarkastusta. Salkusta pilkistävät jo tutut vuohenjalostusmuistion paperit. Korsolainen nainen punaisessa aamutakissa jonottaa hänen edellään. "Anteeksi", sanoo Mati ja sukii hermostuneena mustia viiksiään, "saanko mennä ohi, lentokoneeni lähtee 12 sekunnin kuluttua ja minulla on tärkeä kongressi..."

Matin lause jää kesken, sillä hän on juuri keksinyt, että punatakkisen suomalaisnaisen takana luuraa toinenkin nainen. Tämäkin on blondi ja hänen nimensä on jotain Järviheinä tai Vesikasvi, sikäli kuin Mati saa selvää hänen käsissään hypistelemästä passista.

Mati hieraisee mehiläisvahaa tummiin viiksiinsä, työntyy korsolaisnaisen ohi, joka on kävellä häntä päin - he kohtaavat kahdentoista sekunnin ajan ja tuijottavat toisiaan, ja tänä aikana korsolaisnainen laulaa laulun "Ennen oli miehet rautaa". Sitten Mati sivuuttaa naisen, työntyy kiireesti läpi passintarkastuksen, etsii, missä Vesikasvi luuraa, ja työntyy naisen eteen esittäytyen:

"Terppa. Nimeni on Ikakulu. Mati Ikakulu."

Vesikasvi-niminen blondi kertoo olevansa menossa Kanarialle. "Suomessa sinne voi lähteä vaikka työajalla, meillä on siellä se kansanedustajien demokratia."
"Kanarialle? Sepä sattuma! Minun piti kyllä Brysseliin ajamaan tulevien EU-maiden reunavaltioiden vuohenjalostajien asiaa, mutta tarkemmin ajatellen sinne kyllä ehtii."
He laulavat "Käymme yhdessä ain" ja katoavat lentokentän tungokseen.

Passijonossa seissyt korsolaisnainen punaisessa aamutakissaan hymähtää, kääntyy viime hetkellä pois jonosta ja kävelee ulos terminaalista, jonka edessä odottava taksikuski hymyilee hänelle rohkaisevasti mustat viikset valkoisia hampaita varjostaen (herra Masalalla on kaksoisrooli) ja ajaa naisen vuorille, jossa hän laulaa "Edelweissin" ja rientää ylös rinnettä.
Viimeisessä kuvassa hän istuu kedolla vuohia korvan takaa rapsutellen, katselee kirkkaana hohtavaan aurinkoon. Vuohipaimenen mökistä hänen takaansa astuu ulos mies. Mutta aurinko valaisee niin kovasti, että hänestä näkyy vain siluetti.

Kuvasimme jo kaiken maaliskuussa Bollywoodin studioilla. Esitin itse paitsi itseäni, myös Sirin roolin (peruukki päässä). Sen vuoksi on ollut näitä kiireitä ja tämä muistelmien kirjoittaminen on vähän jäänyt.

Kävi myös niin, että Suomeen paluuni jälkeen kävin oikeastaan vain siivoamassa Korson kodin ja tulin paluulennolla takaisin.

Muistattehan, että jäin heti Intian-matkani alussa kiinni ravintolan terassilla siitä, ettei luottokortillani ollut katetta. (Ja tilillä olisi pitänyt olla tasan 29 euroa, siis kaikki mitä oli jäänyt yli lentolipuista Bollywoodiin.) Minut oli ryöstetty!

Seurassani juomia nauttineet herrat Masala ja Rahanah Ne mutisivat siinä vaiheessa jotain odottamattomista kiireistä ja katosivat Intian yöhön, ja tylyt turvamiehet veivät minut keittiöön, viskasivat esiliinan kouraan ja sanoivat: Tiskaa!

Tiskasin kuusi päivää ravintolan keittiössä astioita, ennen kuin Intian poliisin turistien rahavarkausosastolta tuli konstaapeli selvittämään asiaa. Hän oli nuori ja päivettynyt ja hänen nimensä oli Makeeja Ihana. Konstaapeli Ihana katsoi minua pitkään silmiin ja sanoi, että tuolla tiskiharjan otteella päihitän intialaisnaiset mennen tullen. Vastasin hänen katseeseensa ja sanoin, että tuolla suklaasilmäisellä katseella herra konstaapeli taltuttaa hurjimmankin luottokorttirikollisen, ainakin, jos hän on nainen.

Menimme sitten konstaapelin kotiin teelle, koska hän arveli "pikkurouvan järkyttyneen kauheasta kokemuksestaan roistojen kynsissä niin, ettei viitsi mennä poliisikamarille". Suunnistimme sitten piankin enemmän sänkykamarille, ja varsin pian kävikin ilmi, että konstaapeli oli sinkku ja että hänen vanhempansa olivat antaneet hänelle aivan järjettömän oikeaan osuvan nimen.

Kun seuraavana iltapäivänä katsoimme päässeemme ryöstötapahtuman yksityiskohdista yksimielisyyteen, Makeeja Ihana soitti poliisilaitokselle ja käski hakea Happy Singh Filmwa Bollywood Enterprisen toimitalosta loputkin huonekalut. Ei ollut kuulemma ensimmäinen elokuvahanke, jossa herrat sortuivat tyhjäämään yhteistyökumppaneidensa pankkitilejä.

"Elokuvanteko ei kannata", perusteli herra Ne kymmenen päivää myöhemmin oikeudessa, jonne hänet ja herra Masala oli kuljetettu oikeudenkäyntiin. "Rikos se on joka ei kannata", sanoi tyly tuomari ja määräsi herrat rangaistukseksi filmaamaan koko elokuvani alusta loppuun ja vieläpä kahdessa viikossa.

En jaksanut olla tälle kaksikolle pitkään vihainen, sillä nythän elokuvahankkeeni sai uutta puhtia. Ja minulla oli Intian poliisivoimien konstaapeli turvanani.

Tai niinhän minä luulin. Todellisuudessa Makeeja oli ollut siellä vain työharjoittelussa. Ihmettelin yhtenä aamuna, kun Makeejan sinkkuyksiön ulkopuolelle ajoi nyt se muinoin kaipaamani Interfloran auto, ja sisään kannettiin kaksi tusinaa kukkalähetystä. Niiden keskellä oli kortti, jossa luki: "Poikani Makeeja. Otan kiitollisuudella vastaan tiedon, että olet löytänyt mieleisesi vaimon. Annan Intian valtameren rantapalatsini sinun ja nuorikkosi kodiksi. Terveisin iskä."

Makeejan iskä on aika makee mies hänkin, nimittäin eläkkeellä oleva maharadza yhdessä Intian vanhassa kuningaskunnassa. Ja se kihlalahja-palatsi on tosi kiva. Olen jo mittaillut verhotankojen kokoa. Meillä on takapihan puistossa erillinen niitty vuohia varten. Vuohia jäi yli elokuvan kuvauksista ja minä eläinrakkaana naisena otin ne kaikki meille asumaan.

Niin että, rakas lukijani. Halusin näillä muistelmillani parodioida länsimaista yhteiskuntaa ja sen viihteen kulutuskäyttäytymistä oikein kerrakseen. En tiedä kuka oli tuossa helmikuisessa kohukirjafarssissa typerin: entinen heila, media vai kansa. Tiedän vain, että epäilen nykyään yhä vahvemmin länsimaisen elämäntavan arvoja ja sivistyksen mittaa. Toivon, ettei maapallon tulevaisuuden suunta ole siellä, missä ihmiset turpoavat kaikin tavoin ähkyyn vaaleasta leivästä ja sisällöttömistä sirkushuveista. En toivoisi, että jälkipolvet lukisivat meistä historiantunnilla: "Nämä sotkivat Itämeren, hävittivät jääkarhuilta jäät ja käyttivät päivänsä miettiäkseen, oliko hyvä vai huono juttu että kansakunnan pääministeri lähetti ihastukselleen tuhat tekstiviestiä".

Halusin rehellisesti kilpailla Matin exän kanssa siitä, kumman kirjasta tulee typerämpi. En ole ihan varma, voitinko. Kilpailijani oli tässä kisassa pöyristyttävän taitava. Ihailuni julkisuuden luonnonlahjakkaalle hyväksikäyttäjälle ja hänen ammattimaisille taustavoimilleen. Jokainen yrittää kai repiä leipäänsä, mistä ikinä irti saa.

Se blogini haaste, kirjan kirjoittaminen minun ja Matin yhteisestä elämänvaiheesta vähemmässä kuin kahdessa viikossa, kuitenkin taisi toteutua. Kaksi viikkoa myös meni jo umpeen. Rakas lukija, kiitän sinua, joka jaksoit seurata tarinaa, sinua, jota tämä huvitti, ja teitä jokaista, joka osallistui blogiin hauskoin kommentein. Elämän on oltava suolaista ja makeaa, mutta sitä ei tosiaan ole tarkoitettu pelkkään viihteeseen. Luin juuri tämän päivän Hesarista, kuinka Itämeri on kuolemassa. Siinä on monien joukossa vain yksi asia, josta pääministereiden tyttöystävät voisivat kiinnostua, kun tahtovat kirjoitella kirjoja.

En ole myöskään aivan varma, löysikö Matti itse sivuilleni. Jos löysit, Matti, niin terveisiä sinulle, ja onnea myöhempään elämään.

Me muuten aivan oikeasti sivuutimme toisemme digimessujen pleikkariosastolla Messukeskuksessa 3. marraskuuta 2006.

Kiitos teille kaikille ja kaunista pääsiäisaikaa.

Varjomorsian

lauantai, 10. maaliskuu 2007

31. Varjomorsian käy liikematkalla II

Vietettyäni kaksi päivää liikeneuvotteluissa Happy Singh Filmwa Bollywood Enterprisen herrojen kanssa olimme päässeet sopimukseen Matti-romanssistani tehtävän elokuvan keskeisistä seikoista.

Yksi niistä oli, että elokuva olisi mahdollisimman todenmukainen kuvaus tapahtuneesta. Se on siis tarina kahdesta aikuisesta, jotka tuntevat irrallisuutta ja yksinäisyyttä kulutusyhteiskunnassa, joka kaivertaa sielun ontoksi ja pakottaa täyttämään kodin kodintekniikalla, kun sieltä oikeasti puuttuu ihminen.

Herra Hikka Masala, yhtiön apulaistuottaja, halusi tietää, minne se ihminen oli joutunut. Hän sanoi, että hänen perheeseensä kuuluu neljätoista lasta ja vaimon vanhemmat sekä yksi vanha sokea mies, joka on jo kauan kulkenut perheessä ilman että kenelläkään enää on selvyyttä siitä, oliko hän jotain sukua. He elävät Kalkuttan laitamilla onnellisena omakotitalossaan. Siinä on mukavasti makuutilaa jokaiselle sekä vielä erillinen komero kanoille. Masala myönsi, että on hänelläkin joskus joku lapsi hukassa, kun hän tekee perheessään viikkoinventaariota, ja kanojahan puuttuu tämän tästä, vaikka komeron verkkoseinää on vahvistettu.

Selitin, että meillä Suomessa voi se yksikin ihminen olla kateissa vaikka puoli elämää, ja joskus kaksi ihmistä ovat yksin omassa talossaan ja silti toisiltaan ihan hukassa, kun käy ilmi, että toinen on koko suhteessa ihan pihalla ja toinen on etsinyt häntä sisimmästään. Ja sitä rataa. Masala ei oikein ymmärtänyt, mutta sanoi, että ehkä elokuvan taustaksi joka tapauksessa sopii se alppimaisema. Sitä oli käytetty vastikään jonkin toisen elokuvan kuvauksissa, eikä se ollut vielä yhtään nuhraantunut. Alareunasta oli kukkaniityn kulma vähän revennyt, mutta se ei varmaan paljon haittaisi, arveli Masala, varsinkin, jos elokuvaan lisätään tanssikohtauksia ja sijoitetaan tanssiryhmä siihen kohtaan.

Matkani toisena päivänä olin vastavuoroisesti vienyt elokuvastudion johtajat nauttimaan lounaasta erään viiden tähden hotellin terassille, jossa kävimme toisen liikeneuvottelun. Siemaillessamme Shangri la -drinkkejämme palmujen katveessa auringon porottaessa kuumasti Intian taivaan yllä yhtiön johtaja, herra Rahanah Ne, halusi esitellä minulle ajatuksiaan elokuvan tähtirooleista.

Samalla hän torui lempeästi herra Masalaa, kun hän puhui siitä revenneestä alppimaisemasta. Hän sanoi, että oletkos siinä, vanha höperö, eihän elokuvaan tietenkään kesäistä kukkaniittyä tule. Vaan lunta, katsojaakin kylmäävä pakkanen ja ne moreeniharjut sitten siinä edessä. Arktisen ilmanalan jäinen tuuli repii urheaa Mattia, joka seisoo harjun päällä puutornissa jalassaan sukset.

"Kyllä minä kuuluisan valtiomiehen tunnen, Matti from Finland, jees", herra Ne myhäili, ja herra Masala kääri käteeni auki elokuvajulisteen, jossa Jasper Pääkkönen tuijotti eteerisesti talvitamineissa.

Tämä kieltämättä merkitsi pientä takapakkia tunnelmiini. Herrat Masala ja Ne kyllä pahoittelivat kovasti, kun kävi ilmi, että minun Mattini on ihan toinen henkilö. He kertoivat nauraneensa kovasti suomalaisen Matti-elokuvan halvalle dvd-kopiolle, jonka olivat erehdyksessä ostaneet Kalkutan torstaimarkkinoilta. He luulivat, että nyt filmataan Matti-elokuvan kakkososa.

Heidän leukansa valahtivat näyttävästi, kun varmuuden vuoksi tähdensin, että nyt filmattava Matti ei juo viinaa, tappele vaimonsa kanssa eikä käy perheriitojen välillä istumassa linnassa, vaan linnassa hän käy vain tanssimassa ja sitäkin vain kerran vuodessa.

"Niinkö", hämmentyi herra Ne. "Miten jännittävä tämä Matti sitten on?"

"Tjaa", minä kerroin, "hän syö joka lauantai pihvin, kavahtaa naisia jotka haisevat valkosipulilta, ja eroaa tekstiviestillä, ja Suomen kansa valittaa, ettei hänen läpiharmaata persoonaansa erota maan tavanomaisesta talvisäästä." Mainitsin myös, että tiettävästi sänkykohtauksiin riittää vastanäyttelijä ja jokin kaappi.

Herra Ne voihkaisi ja vuorostaan tuijotti eteerisesti. Masala kysyi, saisikohan valkosipulikammosta leivottua juonenkäänteen johonkin noitamaiseen naiseen. Herra Ne sanoi, että heillä kun oli ollut jo tähtirooleihin ideat selvillä.

Tilasin siinä sitten vielä toisetkin Shangri lat, ja ehdotin, että herra Ne kertoisi ideoistaan tarkemmin. Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun en vielä ollut huomannut, että minut oli Intiassa viettämäni ensimmäisen vuorokauden aikana jo kertaalleen ryöstetty.

keskiviikko, 28. helmikuu 2007

30. Varjomorsian käy liikematkalla I

Olen kuullut, että kilpailijani kirjaa on myyty jo viisi tuhatta ja kustantaja kuola suusta valuen yrittää neuvotella lisäpainoksia kirjapainoon Lukion historia: Oliko menneisyys sittenkin meitä viisampaa I-III -sarjan painamisen väliin. Kustantajalla on valttinaan, että lisäpainos täytyy ottaa vain kirjan tekstistä: niitä kuuluisia, erikseen julkistettuja kansia kun on kustantajalla jo kotona kylpyhuone ja saunan lauteet täynnä, koska niitä oli painettu alun pitäen 30 000 kappaletta. Eikä tämä edes ole vitsi!

Kilpailijani on myös kova sana ulkomaisessa mediassa. Ruotsissa on iltapäivälehti hehkuttanut Suomen pääministerin kyseenalaista onnea. Ruotsin yleisradio on tulossa haastattelemaan. Jostain Ranskan ja Saksan suunnalta jo kyselty kilpailijani kirjan elokuvaoikeuksia, juorusi joku.

Kilpailusta median suosiosta on siis tulossa pahempi kuin luulin. Ei se mitään. En ole minäkään levännyt laakereillani, saati kaapin alla. Olen alusta pitäen lanseerannut omalle teokselleni kansainvälistä huomiota. Globaalius on päivän sana.

Kävin Intiassa. Tarkemmin sanottuna Bollywoodissa. Se on aika tarkkaan Kalkuttan ja Delhin lähistöllä. Löysin netistä tämän hyvin luotettavaksi mainostetun elokuvastudion, jolla oli korkea taiteellinen taso ja näkemystä. Happy Singh Filmwa Bollywood Enterprisen nettisivut olivat hyvin vaikuttavat. Niinpä päätin, että sorry, kaikki elokuvan käsikirjoituskilpailuuni osallistuneet, valitettavasti mikään ehdotuksistanne ei voittanut. Ilmoitin yhtiölle, että annan elämäntyöni, teokseni Matti Vanhasesta, heidän kokeneisiin käsiinsä.

Intiassa oli tosiaan kuuma, ja elokuvastudiota ympäröivässä puistossa oli paljon palmuja. Rakennuksen portilla soittokongin kumahdukseen vastasi joku mustaviiksinen, valkopaitainen mies, joka kumarteli kovasti ja hymyili, ja innokkaasti viittoi sisään portista. Hetken pelkäsin, että olin osunut vahingossa lomaosake-esittelyyn, mutta kyllä se oli ihan oikea paikka.

Sisällä viileissä, korkeissa huoneissa oli aika vähän kalustusta, itse asiassa eteisaulassa tyhjättiin juuri viimeisiä paperinippuja vastaanottopöydän laatikoista, ja kaksi turvamiehen näköistä univormumiestä kantoi toimistohuonekaluja sivuovelle peruutettuun pakettiautoon. Mustaviiksinen vakuutti minulle valkein hampain, että firma ei suinkaan ole ulosotossa, vaan on paikallisen kevätjuhlan aika, jolloin huonekalut kuuluu uusia. Ihmettelin vähän, kun portaissa matkalla yläkertaan ohitseni meni ihan uusi mappikaappi. Mietin, mistä firmalla on varaa uusia joka vuosi kalustuksensa. Saattajani, tämä ylen ystävällinen herra Hikka Masala, kuten hänen nimensä kuului, vakuutti, että yhtiö tekee kyllä hyviä elokuvasopimuksia etenkin, milloin sen toiminta suuntautuu länsimaihin

Vähäiset huoleni hälvenivätkin, kun tapasin yhtiön johtajan. Hänen nimensä oli herra Rahanah Ne. Hän istui korituolissa ja soitteli nokkahuilua, kun tulimme. Minusta yhtiö, jonka henkilöstöhallinto panostaa noin paljon työntekijöidensä tunneilmaisuun, on ehdottomasti hyvissä käsissä. Herra Rahanah Ne pisti huilun heti pois ja potkaisi jonkin kesken jääneen käsityön, jonkin kierteellä olevan narupunoksen, pajukoriin, ja pisti kannen päälle. (Vaikka tiedän, että täällä Blogistaniassa on paljon käsityöihmisiä, en silti valitettavasti saanut tilaisuutta kysyä, minkälaista käsityötä studion johtaja teki. Itse asiassa herra Hikka Masala aika pian kiikutti pajukorin pois, ja olin kuulevinani, että se sihisi. Kyllä, että se pajukori sihisi. Mutta sen täytyi olla herra Masala. Ehkä hänellä oli nuha ja hän niisti.)

Sitten herra Hikka Masala tarjoili meille teetä ja jogurttia, ja me herra Rahanah Neen kanssa istuimme korituoleissa ja keskustelimme filmihankkeesta. Jossain vaiheessa herra Masala pyysi saada lainata luottokorttiani, jonka kanssa hän poistui alakertaan kaadettuaan meille sitä ennen tujauksen makeaa intialaista perinnejuomaa. Hän palasi joitakin aikoja myöhemmin ja pyysi saada lainata ajokorttiani, jossa olisi valokuvani, sekä passia, jossa olivat biotunnisteet. Herra Rahanah Ne selitti, että voimme katsoa elokuvanteon olevan jo niin pitkällä, että yhtiö voi alkaa käyttää ajokortin tai passikuvaani elokuvan markkinoinnissa: elokuvajulisteissa ja sellaisissa.

Itse asiassa myöhemmin iltapäivällä herra Masala lainasi koko käsilaukkuani, kun hän selitti tarvitsevansa käsialanäytteeni mistä tahansa kauppakuitista. Intialaiset ovat tarkkoja elokuvanteossa: yhtiön oma grafologi kuulemma tutkisi nimikirjoitustani ja määrittelisi sen perusteella oikean astrologisen ajankohdan elokuvan ensi-illalle. Kun ilta oli jo pitkällä, leikimme vielä yhdessä hauskaa leikkiä, jossa herrat yrittivät arvuutella pankkikorttieni tunnuslukuja. Leikin tiimellyksessä herra Masala kuiskasi korvaani, että olisi intialaisittain keskinäisen arvon- ja ystävyydenosoitus, jos auttaisin herra Neeta pari kertaa arvaamaan oikein. Tämän teinkin, ja herrat tulivat kovin iloisiksi, ja kaatoivat kuppiini vielä lisää makeaa juomaa.

Niin, ymmärrättehän, maailmalla bisnesmiehet joutuvat juomaan yhtä ja kestämään toista neuvotellessaan liikeasioista, joihin voi ulkomailla liittyä ties mitä juhlallisuuksia. Kestin tämän kaiken, vaikka olenkin pieni ja hento nainen, mutta kestin, koska haluan vain koko maailman kuulevan totuuden siitä, mitä minulle ja Matille tapahtui Messukeskuksessa lauantaina 3. marraskuuta 2006.

torstai, 22. helmikuu 2007

29. Älkää arvostelko julkkista, hänellä on raskas ammatti

Kaksitoista kuumaa sekuntia paksuissa talvitamineissa siinä tungoksessa ja melkein päin Matti Vanhasta, joka viime hetkessä väisti.

Kaksi viikkoa sitten ajattelin: Jos Matista kertomalla pääsee lööppeihin ja televisioon ja voi julkaista kirjan, niin miksi en minäkin kertoisi avoimesti pienen ihmisen tarinani!

Voi sentään. En arvannutkaan, minkälainen liikeala ihmissuhteet on, ja ennen muuta miten kovaa, pitkäjänteistä työtä ihmissuhteen tuotteistaminen vaatii. Laskelmoitu esiinnousu julkisuudessa on verrattavissa minkä tahansa uuden kulutushyödykkeen markkinointiin. Moni tuote on epäonnistunut tai ainakin vaiettu unholaan, kun kirkkain brändin hionta on puuttunut.

Ihan vaan esimerkkinä, että naispoliitikko Suvi-Anne Siimekseltä ilmestyi viime päivinä kirja. Hän oli eronnut poliitikon hommistaan, kun oli pettynyt työkavereihin. No, monessakos lööpissä tätä on retosteltu? Juonipaljastuksia ei ole ollut yhdessäkään Iltalehdessä. Myös tädiltäni Almalta on ilmestynyt runokirja. Hän on entinen kansakoulunopettaja ja on kirjoittanut aina paljon kauniita mietelmiä oppilaidensa kanssa. (Se kuuluisa lastenruno: Kevät tuli, lumi suli, puro sanoin puli puli, on peräisin tätini kokoelmista.) Eikä lööppejä missään!

Tätini kuitenkin oli hyvin kokematon julkisuuden haltuunotossa. Ei hän ymmärtänyt ollenkaan, kun koetimme kertoa, että runokirjan julkaisemiseksi on luotava vahva brändi ja lanseerattava se jo ennalta runsaalla määrällä lehtijuttuja ja tv-haastatteluja. Hän ei suostunut lisäämään runoihinsa vihjauksia kansakoulun vahtimestarista, eikä lähtemään bikineissä osuuskauppareissulle, vaikka painotime, että brändin mieleenjäämistä auttaa olennaisesti ylilyöty esiintyminen sekä kirjan kohauttava sisältö.

Täti kysyi järkyttyneellä äänellä, että mitähän sen jälkeen. Emme viitsineet kertoa, että sen jälkeen Seiska-lehteen vuodetaan nippu taiteellisia alastonkuvia. Jos läskit eivät näytä hyvältä alastonkuvissa, tehdään iskelmälevy.

Hätätilassa isketään Vesa Keskinen tai Kimi Räikkönen. Jos pokaaminen ei onnistu, voi koettaa majoittua heidän kanssaan samaan hotelliin, ja ajoittaa hissillä aulaan saapumisen samaan aikaan, jolloin, jos paikalla on jo lehdistöä, voi järjestää kohtauksen tyyliin "Kimi hei, älä soita minulle enää, Mattikin on parempi rakastaja!" ja päästä kenties valokuvissa taustalle ennen kuin turvamiehet heittävät ulos.

Kilpailijani on jo ilmoittanut medialle, että hän ei aio poistua julkisuudesta. Ihminen saa kuulemma muuttaa mieltään. Ilmoitus herätti niin suurta pelkoa muissa julkimoissa, että Anna Nicole Smithkin kuoli. Ilmoituksen voikin nähdä kilpailujulistukseksi muille, jotka ovat tottuneet nauttimaan säännöllistä oikeutta lööppien viihdeuutisten palstatilasta. Kilpailijani pelottavan suorasukaisesti uskoo, että hän voi itse määrätä, kuinka usein hänen naamansa on lehdissä ja televisiossa.

Ala on siis rankka, ja ammatissa on vielä yksi hyvin paha varjopuoli. Työ on niin haastavaa ja kiinnostavaa, että siihen elämänsä panostanut, ansioitunut yrittäjä saattaa kokea aika pahoja vieroitusoireita sinä päivänä, kun julkisuus on hänet unohtanut. Voi niitä aikoja, kun julkkis vuotaa Seiskalle lisää alastonkuvia ja toivoo, että edes se toinen pää pääsisi lehtiin, kun naama ei enää nouse lööppeihin. Sitten kohotetaan rinnat, huulet, poskipäät. Ja kun oma äitikään ei enää tunne, julkkis-paran viimeisenä vetona on muutto maalle, jossa hän voi alkaa viimein viettää sitä aina ihan erityisesti kaipaamansa luonnonmukaista elämää.

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

28. Onnea, mutta ei siis sipulia, Matti!

Rakkaat lukijani (ja erityisesti sinä, rakas Matti)

terveisiä Intiasta. Oli vähän työasioita siellä päin. Mutta ihanaa olla kotona! Toki tämä viikossa hankittu rusketus pukee meikäläistä ihan kivasti, mutta kiirehdin silti paluuta, koska tällä viikollahan piti olla erään kevään kotimaisen tietokirjallisuuden merkkiteoksen, tuota, kakkosreaktorin käynnistysvaihe. Vai miksi pitäisi kutsua sitä, että media on kutsuttu paikalle katsomaan, kuinka sivut ovat ilmestyneet kirjan kansien väliin. No, ilmestyyhän niitä pyhimyksiäkin paahtoleipiin.

Mutta etten aivan unohda: onnea toki sinullekin, Matti! Rakkautesi hedelmä on siis kypsynyt ja, sanottaisiinko puhjennut täyteen kukkaan? Näin niitä keltaisena hehkuvia kukkasia heti lentokentän R-kioskin ikkunassa, ja siitä eteenpäin kaikkien mahdollisten markettien ulko-ovissa. Passintarkastuksessa virkailija tosin heti kertoikin, että pizzasi päälle ei saa sitten laittaa juustoa eikä sipulia kahta päivää ennen kuin sinua aikoo suudella, vai miten se meni, oli vähän kiire matkalaukkua hakemaan enkä kerinnyt kysyä, koskiko rajoite kotimaista luomusipuliakin. Lentokentän kioskin myyjä täsmensi, että myös kohteena olevan henkilön pizzan päältä on poistettavat sipulit viimeistään kaksi päivää ennen kuin kohde aikoo tulla sinun suutelemaksesi.

Taksinkuljettaja lisäsi, että tätä varten exälläsi oli jokin muistutus jossain, olisiko ollut kännykässä piippaamassa aina kahta vuorokautta ennen treffejä. Kotipihani talonmies nimenomaan arveli, että kännykässä. Lumikinoksessamme leikkinyt naapurin neljävuotias pikkupoika muistutti, että se on se sama kännykkä johon "se setä lähetti ainaski tuhat viestiä, ja meidän isi sanoi että sedälle pitäs panna kyllä veronmaksajien puolesta saldorajoitus...".

Mutta että "vähintään kaksi vuorokautta ennen aiottua suuteluajankohtaa"?!? Näin naisena ehkä ihan vähän ihmettelen romantiikan tajuasi, Matti. Oletkohan nyt sekoittanut rakkauden kielen johonkin perustuslain säädöskokoelmaan?

Muilta osin, Matti, mietin välillä, että onkohan sinulla sittenkin takanasi vain kertakaikkisen nerokas puolueen vaalikoneisto. Viime vaaleissa olit väritön maitopoika, jonka kiihkein teko olivat vähän Clark Kentin rillejä muistuttavat silmälasikehykset. Nyt rakastelutavoistasi leviävien huhujen määrä selättää minkä tahansa italialaisen makaronigigolon ansiolistan, nuorempi nainen itkee perääsi julkisuudessa ja jokaisessa R-kioskissa on saatavilla opas, josta voi tarkistaa, mitä ohjesääntöjä noudattamalla sinä ehkä suostut suutelemaan.

Koskaan ennen ei kansakunta ole myöskään tuntenut oloaan yhtä läheiseksi kanssasi, Matti. On vähän sellainen tunne, kuin olisimme itse kukin seurustelleet kanssasi. Jokainen vaaliehdokas yrittää vaalien edellä saada kontaktia kansaan, mutta sinulla on meihin jo lähikontakti. Me osaisimme jopa suudella kanssasi oikein, sikäli kuin se on tarpeen kansan ja päättäjän välillä vaaleissa. Ja samaan aikaan muut ehdokkaat palelevat hernesoppatykkeineen turuilla ja toreilla.

Niin että kyllä ne vaalit hyvin menee, Matti. Olet selvästi hyvissä käsissä. Kannattaisi ehkä harkita jo rahallista tukea exälle, että hän jaksaisi puristaa ilmoille jatko-osan? Ei todellakaan kannata tärvätä vaalibudjettia enää hernekeittoihin ja julisteisiin.