20. Virallisia selityksiä II

Tulin siihen tulokseen, ettei selitykseni sittenkään ollut kovin paljon parempi kuin se, että olisimme kohdanneet Ikeassa. En tarkoita, etteikö tarinani olisi ollut ihan uskottava, mutta selityksissä ensimmäinen sääntö on, että ei pidä jäädä kiinni yksityiskohdista. Minulla ei oikeasti ole rotukissaa, ei edes tavallista maatiaista, jonka turkin voisi harjata pörhölleen ja väittää toimittajille, että kissa on niin harvinaista rotua, ettei sitä tunneta vielä missään alan kirjassa.

Uusille lukijoilleni tiedoksi, että laadin tässä siis tarinaa siitä, missä me muka Matin kanssa tapasimme. Siis, jos me tapailisimme, emmekä kehtaisi kertoa medialle, että nähtiin Messukeskuksessa. Mattihan on leikkisä mies ja sanoi exästäänkin, että Ikeassa, mutta kuten jo luvussa 19 kerroin, en oikein haluaisi sotkea tähän tarpeettomasti Ikeaa. (Sitäpaitsi ei kai mielikuvituksettominkaan mies voi noutaa kaikkia heilojaan peräkanaa Ikeasta niin kuin lisäpaloja Billy-hyllyyn!?)

Toiseksi: annoin ensimmäisessä tarinassa itsestäni tarpeettoman epäsympaattisen kuvan. Miten niin tilinumeroaan öisin kaduilla jakeleva rouva? Todellisuudessa jokaisen naisen sisällä asuu pieni prinsessa, ja tätä tukisikin paremmin seuraava selitys:

Matti oli tosi tärkeällä, valtiollisella edustusmatkalla kaukana kaukomailla. Hänellä oli juuri ollut pitkä ja vaikutusvaltaa tihkunut päivä muiden maiden pääministereiden kanssa. Siellä olivat Ruotsin Fredrik Reinfeldt, brittienTony Blair ja Ranskan  Dominique de Villepin. Olivatpa eräät Norjan, Britannian ja Espanjan kuningashuoneen jäsenetkin sattuneet kulkemaan kokoussalin ohi, ja Matin oli ollut tietysti vaihdettava muutama sana heidän kaikkien kanssa.  de Villepin oli ollut iloinen siitä, että Matin kanssa oli sovittu, että koko Euroopasta tulee kokonaan ydinaseeton ja saasteeton vyöhyke vuoteen 2012 mennessä. Siitä kiitokseksi Ranskan pääministeri oli ojentanut Matille pullon Ranskan valtion parasta edustusshamppanjaa.

No, Matti olisi halunnut pitkän päivän kääntyessä iltaan jo vetäytyä omiin oloihinsa hotellin sviittiin, mutta toisaalta hänelläkin oli hyvä mieli siitä ydinaseettomuus- ja saasteettomuussopimuksesta, ja hän olisi kovasti toivonut voivansa juhlistaa onnistumistaan jonkun häntä ymmärtävän ihmisen kanssa. Valitettavasti kaikki muut pääministerit olivat jo lähteneet, ja Tony Blair, joka vielä oli paikalla, oli Mattiakin tylsempää seuraa, joten Matti teeskenteli keskittyvänsä pakkaamaan papereita salkkuun ja pyöritti numerolukon sarjanumeroakin ylimääräisiä kierroksia. Kun Blairkin oli mennyt ja Matti oli jäänyt yksin, hän katsahti väsynein silmin kokoussalin avatuista pariovista rakennuksen avaraan eteisaulaan. Aulan katosta roikkuivat raskaat kruunut, ja seinillä kimaltelivat kultaornamentit ja arvokkaat gobeliinit, joihin oli kirjailtu tämän kaukaisen ulkomaan historian hallitsijoita.

Yksinäisyys kouraisi Matin rintaa. "Kunpa minullakin olisi joku", huomasi hän ajattelevansa. Ja koska tämä oli sadun prinsessojen ja taikuuden yö, yhtäkkiä hänen silmänsä sattuivat kauneimpaan olentoon, mitä hän oli eläessään nähnyt.
   
Näky häivähti aulan hämärässä vain hetken, mutta se sai Matin sydämen lyömään kuin valtion setelipaja Suomen leijonaa puolen euron kolikoihin. Kuvankaunis, suloinen nainen, pieni ja hento ihminen (hmm..., merkittävä muistiin, että jälkimmäistä luonnehdintaa täytyy vielä miettiä) hävisi Matin näkyvistä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. "Älä mene", Matti huusi hänen jälkeensä, mutta muisti sitten, että oltiin kaukaisessa ulkomaassa, jolla ei ollut mitään yhteistä Suomen kanssa (esim. maan vuotuinen keskilämpö oli +21). Näiden maan- ja luonnontieteellisten faktojen nopeasti vilistessä Matin mielessä hän ymmärsi, että tämä oli nyt tai ei koskaan -tilanne: jos salaperäinen kaunotar pääsisi hänen silmistään, hän olisi menettänyt naisen iäksi.

"Gå inte!" Matti yritti vielä. Salkku putosi hänen käsistään, paperit lensivät pitkin tammipöytää ja raskaille kokolattiamatoille, kun hän juoksi läpi eteisaulan, peilisalien, välikköjen, tanssisalin, rakennuksen keittiön ja sosiaalitilojen, vahtimestarin taukotilan, henkilökuntaruokalan, parkkihallikerroksen ja jälleen takaisin saliin, jonka hän epätoivoisena tajusi olevan  sama kokoussali, jossa vain tunteja aiemmin oli päätetty maailman kohtalosta. Matti pysähtyi.

"Älä itse mene", pehmeä naisen ääni sanoi hänen takanaan. Kun Matti kääntyi, hän näki salaperäisen kaunottaren istuvan kokoustuolissa, jossa Ruotsin Fredrik Reinfeldt oli istunut aiemmin. Kaunotar oli aukaissut kasvojaan suojanneen viittansa, niin että hänen jalot piirteensä paljastuivat, ja hän lepuutti huolettomana jalkojaan Reinfeldtin tuolin käsinojalla. Nainen katsoi Mattia kujeilevasti pitkien ripsiensä takaa ja hitaasti ojensi kätensä, jotta Matti voisi ensin suudella sitä ja sitten ojentaa shamppanjalasin.

Ja kuten sitten kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmeni, tuo salaperäinen nainen oli eräs siihen saakka ihan tavallinen nainen Vantaan Korsosta. Oli käynyt niin, että Saksan liittokanslerin Angela Merkelin oli myös pitänyt tulla kokoukseen, mutta hän oli estynyt,  ja kielitaitoisena ja fiksuna tunnettu vantaalaisnainen oli jotenkin kai ollut Saksassa interraililla tai jotain, mutta oli sitten päätynyt ikään kuin varamiehenä matkustamaan Saksan valtuuskunnan mukana, sillä Merkelin peruttua valtuuskunnasta puuttui yksi, ja lentoliput oli jo maksettu. Tämä suomalaisnainen ei tietysti voinut osallistua valtiotason neuvotteluihin, mutta hän oli auttanut saksalaisten valtuuskuntaa muun muassa rautatieaseman matkatavaralokeroiden lukkojen kanssa, jotka eivät toimineet vanhoilla D-markoilla. Joutohetkinään hän oli opiskellut eksoottisen maan historiaa ja tunnistamaan hallitsijahahmoja gobeliineista, ja puhui jo lähes alkuperäisen tavoin maan kieltä.