18. Kilpapäiväkirjailua

Äkkiseltään vaikein paikka tässä kilpaa kirjan kirjoittamisessa on toteuttaa tuo Matin toisen exän päiväkirjaosuus. Se on sellaisenaan suorastaan mahdotonta, jos ei ole sattunut laisinkaan kirjoittamaan päiväkirjaa viime vuosina. Mutta toisaalta kilpaillijanikin sanoi lehdessä kirjoittaneensa päiväkirjaa nuorena, ja aina halunneensa julkaista oman kirjan. Voin vain ihmetellä, miten tämäkin on kuin omasta suustani (sekä noin 350 000 muun suomalaisen naisen). Olemme siis kilpailijani kanssa kaikin puolin samalla viivalla, käytännössä ammattipäteväksi todettuja ja siksi auktorisoituja julkaisemaan tietokirjallisuutta suomalaisista valtiomiehistä.

Sitäpaitsi minullahan on se helpompi osa - 12 sekunnin tuttavuus Matin kanssa. Ei tuolta ajanjaksolta päiväkirjan pitäminen ole suurikaan haaste. Voin myös luullakseni analysoida tapahtumien kulkua jokseenkin toisella tarkkuudella kuin kilpailijani, joka joutuu pinnistelemään kovasti muistaakseen jokaisen hetken - jokaisen sekunnin. Kirjani on siis jo lähtökohtaisesti todettava huomattavasti luotettavammaksi, mikä tiedoksi kaikille, jotka harkitsevat sen lukemista elämäkertalähteenä.

Annettakoon esimerkkinä pari otetta kyseiseltä ajalta:

Messuhalli, 4. marraskuuta 2006
Kello 12.30.01
Rakas päiväkirja,

Tungos täällä on valtava. Se pyörii ympärilläni, kuhisee ja velloo, enkä hetkittäin tiedä, olenko ruuhka-aikana työpaikkaruokalan kassajonossa, erikoisen väkirikkaassa kusiaispesässä, jossa kaiken lisäksi juuri tänään on meneillään kansainvälinen kaikkien kusiaislajien tapaaminen, vai ehkä planeetan laajimman valtameren aaltojen syleilyssä.

Mutta voi, kuinka jo yksi sana käynnistää hormonini kuin start-nappi ydinohjuksen laukaisualustan viimekertaisessa  Bond-elokuvassa:  Siis voi, kuinka tahtoisinkaan olla jonkun syleilyssä juuri nyt! Vaikka jonkun pitkän, turvallisen oloisen, riittävän vakaassa tehtävässä toimivan, sanotaan esimerkiksi valtion johtotehtävissä, joiksi voidaan lukea istuvan hallituksen kyseessä ollessa minun makuuni eniten sisä-, ulko- ja pääministerit.

Voisiko olla taikasanaa, jolla yhden sellaisen miehekkään hahmon saisi tänään tänne, tälle osastolle, jossa kaipuu yllättäen iskee minuun kuin oksennustauti huonoa ruokaa syöneeseen... (tuota täytyy ehkä vähän hioa?)(Päiväkirjaahan periaatteessa ei saisi editoida tai se ei enää ole aito, mutta toisaalta, tämähän on minun elämääni ja minun oksennustautini, ja minun menestysmuistelmani...)

Enempää tuskin kukaan ehtii sekunnissa ajatella, joten on syytä välttää liioittelua, vai mitä?!


Messuhalli, 4. marraskuuta 2006.
Kello 12.30.02
Rakas päiväkirja.

Tai jos ei kuin oksennustauti, niin kaipuu iski minua juuri kuin halko päähän, oikean käden suora palleaan, salama sähköjohtoihin, jonka vuoksi entinen Vaasan lääni (nyk. osa Länsi-Suomen lääniä) oli eräänä vuonna pimeänä koko yön ja puoli päivää... Niin, tämä kaipuuni on siis niin pitelemätön, että sitä ei mitä ilmeisimmin pysty sanon kuvailemaan, minkä pitäisikin jo tässä vaiheessa olla käynyt kirkkaasti selväksi.

TAHTOO SYLIIN!!! Lapsenomaisestikin lausuttuna tämä on yksinäisen sielun äänetön kutsuhuuto kaukaisuuteen, rääkäisy, joka ääniaaltoina poukkoilee tällä sekunnilla messuosaston seinästä toiseen. Ihmisen ikävä toisen luo - että sitä voi keskellä tuhansia ihmisiä kaivata, että olisi vain yksi ihminen.  Määrähän kun ei korvaa laatua, niin kun ei ihmisen ikävä korvaa elämänlaatua.
 
Ikäväni on niin suuri, että tätä eivät lievitä nämä tuhat tänään näkemääni digiboxia, joissa on helppotoimintonäppäimet ja monessa mahdollisuus nauhoittaa toista kanavaa samalla kun katselee itse toista, eivät taulutelevisiot, joista teräväpiirtoisimmat ovat niin tasokkaita, etteivät vahvoja voimakkuuksiakaan käyttävät tarvitse enää kotona tv:tä katsoessaan silmälaseja... Etsiydyin tänne, jotta voisin unohtaa...  Ja silti   hämmästyksekseni ei mikään näistä stereovehkeistä kykene korvaamaan sitä yhtä, mikä puuttuu...

Hitto, nyt puuttuu kyllä suuntavaisto, sillä olen etsinyt sitä vessaa jo aika pitkään. Tässä alkaisi olla jo kiire - miten mä oikeastaan jouduin tänne nurkkaan jossa on näitä pleikkareita, pelasin yhtä sellaista neljä vuotta sitten mutta ei se ollut edes hyvä, hävisin koko ajan yhdelle kuusivuotiaalle... Oliko se vessan kyltti tuolla takavasemmalla.... ei ollut... ei pitäisi tulla näille messuille vaikka saisi minkä ilmaisen kutsukortin, sillä onhan sanonta, ettei ole olemassa ilmaisia lounaita, joten ei varmaan ole ilmaisia kutsukorttejakaan, aina niihin on jokin koira haudattu, ja minä pidän koirista enkä halua että niitä haudataan jos ei ole mitään syytä, MISSÄ ON SE VESSA ETTEI TARVITSE k***a KILPAILUKUPONKILAATIKKOON...?

Näin, ymmärrättehän, pitäisi olla jokseenkin helppoa kyetä kirjoittamaan kilpailukykyinen kirja niistä kahdestatoista sekunnista, jotka sisälsivät minun rakkaustarinani Matti Vanhasen kanssa.