Olen kuullut, että kilpailijani kirjaa on myyty jo viisi tuhatta ja kustantaja kuola suusta valuen yrittää neuvotella lisäpainoksia kirjapainoon Lukion historia: Oliko menneisyys sittenkin meitä viisampaa I-III -sarjan  painamisen väliin. Kustantajalla on valttinaan, että lisäpainos täytyy ottaa vain kirjan tekstistä: niitä kuuluisia, erikseen julkistettuja kansia kun on kustantajalla jo kotona kylpyhuone ja saunan lauteet täynnä, koska niitä oli painettu alun pitäen 30 000 kappaletta. Eikä tämä edes ole vitsi!

Kilpailijani on myös kova sana ulkomaisessa mediassa. Ruotsissa on iltapäivälehti hehkuttanut Suomen pääministerin kyseenalaista onnea. Ruotsin yleisradio on tulossa haastattelemaan. Jostain Ranskan ja Saksan suunnalta jo kyselty kilpailijani kirjan elokuvaoikeuksia, juorusi joku.

Kilpailusta median suosiosta on siis tulossa pahempi kuin luulin. Ei se mitään. En ole minäkään levännyt laakereillani, saati kaapin alla. Olen alusta pitäen lanseerannut omalle teokselleni kansainvälistä huomiota. Globaalius on päivän sana.

Kävin Intiassa. Tarkemmin sanottuna Bollywoodissa. Se on aika tarkkaan Kalkuttan ja Delhin lähistöllä. Löysin netistä tämän hyvin luotettavaksi mainostetun elokuvastudion, jolla oli korkea taiteellinen taso ja näkemystä. Happy Singh Filmwa Bollywood Enterprisen nettisivut olivat hyvin vaikuttavat. Niinpä päätin, että sorry, kaikki elokuvan käsikirjoituskilpailuuni osallistuneet, valitettavasti mikään ehdotuksistanne ei voittanut. Ilmoitin yhtiölle, että annan elämäntyöni, teokseni Matti Vanhasesta, heidän kokeneisiin käsiinsä.

Intiassa oli tosiaan kuuma, ja elokuvastudiota ympäröivässä puistossa oli paljon palmuja. Rakennuksen portilla soittokongin kumahdukseen vastasi joku mustaviiksinen, valkopaitainen mies, joka kumarteli kovasti ja hymyili, ja innokkaasti viittoi sisään portista. Hetken pelkäsin, että olin osunut vahingossa lomaosake-esittelyyn, mutta kyllä se oli ihan oikea paikka.

Sisällä viileissä, korkeissa huoneissa oli aika vähän kalustusta, itse asiassa eteisaulassa tyhjättiin juuri viimeisiä paperinippuja vastaanottopöydän laatikoista, ja kaksi turvamiehen näköistä univormumiestä kantoi toimistohuonekaluja sivuovelle peruutettuun pakettiautoon. Mustaviiksinen vakuutti minulle valkein hampain, että firma ei suinkaan ole ulosotossa, vaan on paikallisen kevätjuhlan aika, jolloin huonekalut kuuluu uusia. Ihmettelin vähän, kun portaissa matkalla yläkertaan ohitseni meni ihan uusi mappikaappi. Mietin, mistä firmalla on varaa uusia joka vuosi kalustuksensa. Saattajani, tämä ylen ystävällinen herra Hikka Masala, kuten hänen nimensä kuului, vakuutti, että yhtiö tekee kyllä hyviä elokuvasopimuksia etenkin, milloin sen toiminta suuntautuu länsimaihin

Vähäiset huoleni hälvenivätkin, kun tapasin yhtiön johtajan. Hänen nimensä oli herra Rahanah Ne. Hän istui korituolissa ja soitteli nokkahuilua, kun tulimme. Minusta yhtiö, jonka henkilöstöhallinto panostaa noin paljon työntekijöidensä tunneilmaisuun, on ehdottomasti hyvissä käsissä. Herra Rahanah Ne pisti huilun heti pois ja potkaisi jonkin kesken jääneen käsityön, jonkin kierteellä olevan narupunoksen, pajukoriin, ja pisti kannen päälle. (Vaikka tiedän, että täällä Blogistaniassa on paljon käsityöihmisiä, en silti valitettavasti saanut tilaisuutta kysyä, minkälaista käsityötä studion johtaja teki. Itse asiassa herra Hikka Masala aika pian kiikutti pajukorin pois, ja olin kuulevinani, että se sihisi. Kyllä, että se pajukori sihisi. Mutta sen täytyi olla herra Masala. Ehkä hänellä oli nuha ja hän niisti.)

Sitten herra Hikka Masala tarjoili meille teetä ja jogurttia, ja me herra Rahanah Neen kanssa istuimme korituoleissa ja keskustelimme filmihankkeesta. Jossain vaiheessa herra Masala pyysi saada lainata luottokorttiani, jonka kanssa hän poistui alakertaan kaadettuaan meille sitä ennen tujauksen makeaa intialaista perinnejuomaa. Hän palasi joitakin aikoja myöhemmin ja pyysi saada lainata ajokorttiani, jossa olisi valokuvani, sekä passia, jossa olivat biotunnisteet. Herra Rahanah Ne selitti, että voimme katsoa elokuvanteon olevan jo niin pitkällä, että yhtiö voi alkaa käyttää ajokortin tai passikuvaani elokuvan markkinoinnissa: elokuvajulisteissa ja sellaisissa.

Itse asiassa myöhemmin iltapäivällä herra Masala lainasi koko käsilaukkuani, kun hän selitti tarvitsevansa käsialanäytteeni mistä tahansa kauppakuitista. Intialaiset ovat tarkkoja elokuvanteossa: yhtiön oma grafologi kuulemma tutkisi nimikirjoitustani ja määrittelisi sen perusteella oikean astrologisen ajankohdan elokuvan ensi-illalle. Kun ilta oli jo pitkällä, leikimme vielä yhdessä hauskaa leikkiä, jossa herrat yrittivät arvuutella pankkikorttieni tunnuslukuja. Leikin tiimellyksessä herra Masala kuiskasi korvaani, että olisi intialaisittain keskinäisen arvon- ja ystävyydenosoitus, jos auttaisin herra Neeta pari kertaa arvaamaan oikein. Tämän teinkin, ja herrat tulivat kovin iloisiksi, ja kaatoivat kuppiini vielä lisää makeaa juomaa.

Niin, ymmärrättehän, maailmalla bisnesmiehet joutuvat juomaan yhtä ja kestämään toista neuvotellessaan liikeasioista, joihin voi ulkomailla liittyä ties mitä juhlallisuuksia. Kestin tämän kaiken, vaikka olenkin pieni ja hento nainen, mutta kestin, koska haluan vain koko maailman kuulevan totuuden siitä, mitä minulle ja Matille tapahtui Messukeskuksessa lauantaina 3. marraskuuta 2006.